Jumalista ja uskonnoista
 
Usko Jumaliin syntyi epäilemättä alkujaan tietämättömyydestä, mutta nyt elämme valistuneempia aikoja. Kaikki uskonnot joihin liittyy ylimaallisia mahdottomuuksia tai hengellisiä entiteettejä ovat alkukantaisia, ja ne rajoittavat modernin ihmisen elämää. Se, että näitä vanhoja tapoja ja uskomuksia vaalitaan vielä nykyäänkin vakavasti (jopa kiihkeästi) ja ylipäätään ”Korkeamman Olevaisen” julistamana totuutena, on äärimmäisen hyväuskoista. Se, että vapaaehtoisesti rajoittaa omaa elämäänsä pelonsekaisilla vanhan kansan uskomuksilla näinä valistuneina aikoina on sanalla sanoen naurettavaa. On uskomatonta että näin silti tapahtuu. Jos esi-isillämme olisi ollut sama faktoihin perustuva tieto maailmasta ja sen ilmiöistä, olisivat lähes kaikki nykymaailman uskonnotkin jääneet vain saduiksi ja moraalisiksi kertomuksiksi, joiksi ne nykyään kuuluisivatkin.
 
Mutta tietenkin kaikki on mahdollista. Ihmisellä ei ole varmaa kokemusperäistä pohjaa maailmankaikkeudelle ja sen metafyysisille tasoille, joten niin kutsuttu ”totuus” puhuttaessa myös Jumalaisista entiteeteistä ja niiden todellisesta olemassaolosta pysyy ihmiselle loppukädessä ikuisena mysteerinä, niin kuin sen kuuluukin. Ihmisen ei kuulu tietää kaikkea. Tämän takia asioita pitäisikin lähestyä juuri kokemusperäisten faktojen pohjalta eikä perusteettomien haihattelujen ja olettamusten ääreltä.
 
On siis mahdollista että on olemassa se yksi ja ainoa Jumala, joka loi kaiken olemassa olevan ja joka pitää listaa ihmisten synneistä yms. Mutta koska lähes kaikki uskonnot sisältävät hyvin paljon yliluonnollisiin ja faktattomin pohjiin perustuvaa tietoa, on tehtävä johtopäätös että lähteet eivät ole kovin luotettavia jotta niitä voisi pitää aidosti uskottavina. Täten myös todennäköisyys näiden uskonnollisten lähteiden paikkansa pitämiseen ovat murenevan pienet. Objektiivisena faktana on vain tuhansia vuosia vanha kirjoitus vailla selvää kokemuspohjaista ja kiistämätöntä näyttöä. Kaiken huipuksi uskonnolliset tekstit sisältävät usein erittäin ristiriitaista näyttöä, joka vahvistaa niiden mielettömyyden realistisena totuutena ja aitoina ilmiöinä.
 
Seuraavaksi käsitellään hieman näitä ristiriitoja:
 
Mikä uskonto on oikea uskonto? Tämä lienee vanhimpia ja kiistellympiä kysymyksiä kautta historian, ja epäilemättä ollut suurin sodanlietsoja kautta ihmisen ajan. Ilmassa on ollut mielipiteitä mm. siitä yhdestä ja ainoasta oikeasta uskonnosta, tai että kaikki uskonnot olisivat omalta osaltaan oikeita (Jumalat olisivat kulttuurillisia). On täysin selvää että uskonnot ovat hyvinkin erilaisia kulttuurillisten ja elinoloihin liittyvien seikkojen takia (vrt. esim. Kristinusko – Islam). Siksi onkin absurdia ajatella vain yhden uskonnon olevan se oikea, ja sotiminen asiasta on ihmisen typeryyden fasistinen multihuipentuma. Silti maailman seuratuimmat uskonnot ovat vakuuttuneita olevansa ”aitoja oikeita” ja sotivat tai ovat sotineet muiden uskontojen lannistamiseksi. Ihmiset osaavat olla uskomattoman ahdasmielisiä kun puhutaan uskonnosta.
 
Jatkettaessa aihetta mikä on se ”oikea” uskonto, herää siis seuraava kysymys: Jos uskoo uskontoon joka väittää että nk. harhaoppineet (ei samaan uskontoon uskovat) joutuvat ”kadotukseen” väärien polkujen seuraamisten johdosta, eikö se tarkoittaisi sitä että suurin osa maailman väestöstä olisi jo valmiiksi tuomittu heidän hyvyydestä tai käytöksestään riippumatta? Jos jonkinlaisia Jumalia on todella olemassa, niin tämä vaikuttaisi jo todella ahdasmieliseltä ja epäreilulta itse elämää kohtaan, jopa Jumalalta.
 
Oletetaan että on olemassa yhteisö kaukana muusta maailman ihmisistä. Tämä yhteisö elää rauhassa yksinkertaista ja harmonista elämää yhdessä luonnon kanssa normaalien arkipäivän askareiden parissa. Yhteisössä ei ole pahantekijöitä, kaikki ovat onnellisia ja tekevät hyväntahtoisia eleitä sekä toisilleen että ympäristölleen. Seuraavaksi oletetaan että tämä yhteisö ei palvo minkäänlaista Jumalaista entiteettiä; he ovat uskonnolliselta vakaumukseltaan yksinkertaisia pakanoita.
 
Kysymys kuuluu: Ansaitsevatko mainitun yhteisön ihmiset silti ikuisen kadotuksen Helvetin syvimpään manalaan?
 
Suuria moraalisia kysymyksiä luo myös seuraava aihe, eli Miten määritellä hyvä ja paha? Monet uskonnot toimivat dogmilla joka tuomitsee ”pahat” ja palkitsee ”hyvät” Herää kysymys millä moraalietiketillä voidaan selvästi määritellä hyvä ja paha? Hyvyys ja pahuus ovat suhteellisia, yksilöllisiä näkemyksiä jotka rakentuvat lukuisista ainutlaatuisista kokemuksista (esim. elinympäristö, kasvatus, poikkeavuudet) jotka määrittävät yksilön käyttäytymisen ja moraalin ylipäätään. Määrittelyä hankaloittaa tilanteet joissa on kyseessä esim. hyvä paha teko tai paha hyvä teko. Sekä on olemassa myös tilanteita jossa jokin hyväksyttävä teko onkin toisaalla paheksuttavaa (esim. kulttuurillisista syistä) vaikka teko ja tarkoitusperät pysyisi itsessään täysin samana. Koska ihmiset ja kulttuurit ovat ehdoitta hyvinkin erilaisia, ei myöskään käsitteitä ”hyvä” ja ”paha” pystytä määrittelemään täysin yleispätevästi tai kollektiivisesti. Tämä osoittaa että ”pyhien tekstien” etiikassa ja moraalifilosofiassa on ja pysyy paljon aukkoja, jotka luovat yhä enemmän tilaa epäillä koko tekstien luotettavuutta ja tahtoa antautua niiden syyllistävien dogmien asettelemille ehdoille ”sielusi pelastamiseksi”.
 
Vastaavanlaisia aukkoja ja kysymyksiä ovat nämä ”pyhät tekstit” pullollaan, mutta niistä ei sen enempää, sillä yhteenvedon voi aiheesta jo vetää. Mahdollisuus että maailmassa todella vallitsee Jumalaisia, persoonatasoisia entiteettejä, jotka mahdollisesti vahtivat ihmisten elämää vaatien ylistyksiä ja pelonsekaista kunnioitusta jne. vaikuttaa niin epätodennäköiseltä ja häilyvältä, että elämän rajoittaminen uskonnollisten dogmien vuoksi on yhtä kuin henkinen itsemurha. Meillä on tämä elämä elettävänämme, sen suomien nautintojen rajoittaminen mielikuvitteellisen ”kadotuksen” yms. vuoksi on silkkaa haaskuuta ja kyynistä itse elämää kohtaan. Elä elämääsi kuin se olisi viimeisesi, sillä se todennäköisesti sitä onkin!
 
Mutta olivatpa uskonnot sitten totta tai ei, jokaisella tulisi silti olla oikeus uskoa mihin haluaa. Jokaisen ihmisen maailmankuva on yksilöllinen, ja siihen ei kenelläkään ole oikeutta sorron tai väkivallan keinoin puuttua. Käsitellessä yksilönoikeuksia sekä kunnioitusta muiden uskoon ovat poikkeuksena fanaattiset uskonkiihkoilijat, jotka aggressiivisella suhtautumisellaan sytyttävät uskonnollisista vakauksistaan aiheutuvan sodan lietsonnan; tämän ihmiskunnan henkisesti taantuneen roskajoukon toimintaan on muiden, henkisesti sivistyneiden ihmisten täysi ja kirjoittamaton oikeus puuttua, sillä he murhaavat yksilönoikeuksia uskon saralla pahimmalla mahdollisella tavalla. Jokainen uskokoon mitä tahtoo, kunhan ei vahingoita tai loukkaa muita uskonsa tähden!
 
Kaikki tässäkin tekstissä esiintyvät mielipiteet ja analysoinnit ovat kirjoittajan omia henkilökohtaisia näkemyksiä kirjoitetuista aiheista; niitä ei ole syytä ottaa ”kuolemanvakavasti” jos lukija on vähänkään eri mieltä aiheista.
 
 
Uskonto elämäntapana
 
Nykyajan uskonnollisista skeptisyyksistä huolimatta suuri osa maailman väestöstä on henkilökohtaisesti valinnut jonkin hengellisen uskonnon seuraamisen elämänpolukseen, enemmän tai vähemmän merkittävässä roolissa omaan näkemykseen olemassaolostaan ja sen tarkoituksesta. Tämä on heidän oma asiansa ja heidän vakaumustaan ei tulisi kenenkään moralisoida tai nuhdella, olettaen näiden näkemysten kuitenkin rajoittuvan muiden yksilöllisyyttä ja uskonvapautta suvaitseviin, tervejärkisiin rajoihin (vrt. fasistinen uskonkiihkoilija). Ei ole väärin tarjota näille ihmisille mahdollisuutta tutustua muunlaisiin elämänkatsomuksiin tai uskontoihin, mutta tyrkyttäessä omia näkemyksiään ja uskomuksiaan henkilö alentuu fasististen kiihkoilijoiden tasolle. Tämä ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää, ja raja informaation tarjoamisen ja tyrkyttämisen välillä on asia jonka jokaisen tulisikin oppia ja sisäistää.
 
Suurin syy miksi ihmiset nykyaikana antautuvat uskontojen dogmien ja oppien alle on epäilemättä pelko. Moderni maailma on hektinen ja karu paikka, eivätkä eväät tasapainoiseen elämään tai materiaalinen kylläisyys jakaannu oikeudenmukaisesti. Monille suurin lohtu maailmassa onkin tunne siitä että on joku joka välittää. Ja monille tuo joku on Jumala, monissa eri merkityksissä riippuen uskossa olevan omista näkökulmista elämään. ”Itsensä luovuttaminen” Jumalalle tuo turvallisuuden tunteen ja sisäistä rauhaa; vastuu omien tekojen moralisoinnista siirretään ulkopuoliselle taholle, joka suorittaa ne yksilön puolesta. Ihmisestä tulee ”lammas” jota ”paimen”, eli Jumala kaitsee. Vastuu omasta elämästä lasketaan Jumalan käsiin, ja yksilö kokee turvallisuutta tietäen, että korkeampi voima on hänen puolellaan ja pitää hänestä huolta. Riittää että hän toimii kuten kyseessä oleva Jumala tai hänen profeettansa on ”pyhään sanaan” säätänyt. Kuulostaa helpolta, ei tarvitse ajatella itse. Edessä on siis oikein toimittuna ikuinen elämä ”pyhien tekstien” lupaamassa paremmassa paikassa, kuten Taivaassa, Paratiisissa yms., olipa maanpäällisessä elämässä sitten miten kurjaa tahansa. Tämä oletus tuo lohtua ja vaikuttaa hyvältä kaupalta. Ei siis mikään ihme, että varsinkin kurjissa maallisissa oloissa elävät ihmiset antautuvatkin usein Jumalaiselle entiteetille paremman toivossa; he ovat varmoja että palkintona tahrattomasta uskostaan heille on varattu paikka Jumalansa vierestä heidän poistuessaan tästä elämästä. Siellä he ovat saava ikuisen palkintonsa sietämästään maallisesta kurjuudesta, ja heidän sielunsa on turvattu.
 
Aito usko antaa henkistä voimaa ja voimakasta kapasiteettia selviytyä eri tilanteista, se on fakta. Aito usko voi kuitenkin liittyä myös muihinkin aiheisiin kuin uskontoon, riittää että yksilö omassa subjektiivisessa maailmassaan omaksuu uskotun asian kiistattomana totuutena. On toisarvoista onko omaksuttu asia tosiasiassa totuus vai valhe, riittää että kyseinen henkilö itse uskoo sen olevan vakaasti totta henkeen ja vereen. Tätä ilmiötä voidaan kutsua aidoksi Tahdoksi, eli eräänlaisena henkilökohtaisen tahdonvoiman huipentumana. Kun ihminen on motivoitunut aidolla Tahdolla johonkin suoritettavaan toimintaan, hänen mahdollisuudet saavuttaa haluttu tulos vahvistuu ns. normaaliin motivaatioon verrattuna. Ero on siinä että aidon uskon luomalla Tahdolla motivoitunut henkilö on valmis käyttämään kaiken mahdollisen kapasiteettinsa edesauttaakseen haluttua lopputulosta; lopputulos on merkityksellisin, ei se miten sen saavuttaa.
 
Kuvitellaan tilanne jossa uljas soturi on taistelukentällä pahassa ahdingossa ja alakynnessä; sanotaan vaikka että hänet on ahdistettu nurkkaan monen miehen voimalla. Jos soturi henkisesti luovuttaisi tässä tilanteessa (ei uskoisi selviävänsä vaan alistuu kohtaloonsa, kuolemaan), hänen selviytymismahdollisuudet todella tulisivat heikommiksi, koska hän ei pane vastaan parastaan, hänellä ei ole motivaatiota joka synnyttää Tahtoa. Mutta jos soturilla on esimerkiksi tehtävä, johon hän on vihkiytynyt henkisesti niin voimakkaasti, että hän ei salli epäonnistumista eikä myönnä tappiota vaikka se olisi hänen nenänsä edessä, tilanne on täysin päinvastainen; soturilla on epätoivon sijaan aito Tahto selviytyä tilanteesta, Tahto suorittaa tämä elämää suurempi tehtävä päätökseensä. Tämän henkisen itsensä voimistamisen synnyttämän motivaation voimin soturin mahdollisuudet selvitä ahdingosta ovat moninkertaiset verrattuna moraalin rappeuttamaan epätoivoon, sillä soturi Tahtoo selvitä ja on näin ollen valmis tekemään kaikkensa selvitäkseen, kaikki muu jää toisarvoiseksi sillä hetkellä.
 
Ihmisen äärimmäiset tunnetilat kuten itsesuojeluvaisto ja sokea raivo ovat juuri Tahdon motivoimia, tilanteen laukaisemia voimakkaita emotionaalisia purkauksia. Erona on vain että yleensä näissä tapauksissa Tahdon ilmentyminen on lähinnä alitajuista, ei tietoisesti haettua.
 
Tahtoa voidaan soveltaa myös uskontoon ja uskomiseen Jumalaiseen entiteettiin. Kun yksilö aidosti Tahtoo uskoa Jumalaan, Jumalasta tulee hänelle totta, hänen subjektiivisessa maailmankuvassaan. Sanonta ”Ihminen on itse luonut omat jumalansa” on erittäin osuvasti sanottu. Uskoon tuleva ihminen yleensä kokee jotain niin mullistavaa, että tämä kokemus laukaisee aidon Tahdon motivoiman, niin suuren henkisen ”heräämisen” tunteen, että omassa minäkuvassaan hän todentaa elämäänsä aktuaalisen Jumalaisen entiteetin olemassaolon, ja täten vaipuu eteeriseen tilaan, jossa ”luovuttaa itsensä” tälle entiteetille. Tämä aiheuttaa ihmisessä voimakkaan, jopa shokeeraavankin euforian tunteen, jota jotkut ehkä kutsuvat ”Jumalan hengeksi” joka asuttaa ihmisen.
 
Mutta tämä voimakas Tahdon ilmentymä ei tule Jumalaisista entiteeteistä, vaan ihmisestä itsestään. Kyse on itsesuggestiosta, eli toisin sanoen alitajuisesta, henkilökohtaista illuusiosta. Ihminen uskoo tilanteeseen niin vakaasti, että siitä tulee hänelle itselleen totta. Ihmisen Tahto todentaa hänen toiveet ja odotukset ja muuntaa ne juuri siksi mihin tämä ilmenevä Tahto suuntautuu. Eli tässä tapauksessa uskoon Jumalaiseen entiteettiin.
 
Tahto uskontoon uskomisessa selittää myös uskonnollisten kiihkoilijoiden motiivin halveksua muihin uskontoryhmiin tai esimerkiksi ateisteihin kohdistuvia ihmisiä. He ovat niin varmoja oman Jumalansa olemassaolossa, että he oikeuttavat tekonsa Herransa nimessä. Muut ihmiset ovat ehdoitta väärässä kyseenalaistaessaan heitä ja heidän maailmankatsomustaan. Jälleen kerran, hyvin ahdasmielistä mutta totta.
 
Ihmiset, jotka Tahdolla uskovat Jumalaiseen entiteettiin ruokkivat myös ihmisen luontaista mysteerin kokemisen kaipuuta. Ihminen tarvitsee fantasiaa ja tuntematonta, sillä tietämättömyys ja siihen liittyvä pohdiskelu sekä unelmointi ovat hyveitä, jotka rikastuttavat henkistä elämää. Jos kaikki kysymykset olisivat elämässä suoraan tarjolla ilman vähäisintäkään ponnistelua, mitä elettävää meillä silloin enää itsellämme olisi?
 
Esi-isämme elivät mysteerien täyttämässä maailmassa, sillä heillä ei ollut mitään faktoihin perustuvaa tietoa mm. luonnonilmiöistä. On ymmärrettävää että he loivat oletuksia Jumalaisista entieeteistä (jalostuen lopulta eri uskonnoiksi) koska eivät osanneet millään muulla tavalla selittää esimerkiksi ukonilmoja salamoineen tai vaikkapa sateen jälkeistä sumua sateenkaaren alla. Nykyajan ihmisellä mahdollisuus kokea aitoja mystiikan ja hämmästyksen hetkiä ovat kovilla, sillä tiede on selittänyt asiat, jotka muinoin askarruttivat esi-isiämme. Avuksi on otettu mm. fantasiakirjallisuus, elokuvat ja videopelit, joilla ihminen pystyy luomaan itselleen harmittoman illuusion vaikkapa magiasta tai supervoimista, mitkä ovat tutussa todellisuudessa tietenkin ilmiselviä mahdottomuuksia kokea aidosti. Mutta uskossa olevat ihmiset rikastuttavat aidolla ja positiivisella tavalla tätä mysteerin kaipuuta uskollaan yliluonnolliseen entiteettiin, Jumalaan. Tämä mysteerin kaipuun tyydyttäminen kuuluu yhteen uskontoihin uskomisen parhaisiin puoliin, ja myös omalla kauniilla tavallaan saattaa olla jopa kadehdittavaa skeptisemmille yksilöille. Esimerkiksi jotkut agnostikot ja ateistit saattavat jäädä suuresti paitsi mysteerin tunteen rikastuttamasta elämästä nimenomaan skeptisten vakaumustensa vuoksi.
 
Mutta yliluonnolliseen uskominen ei tietenkään vaadi juuri uskontoon uskomista. Jos joku uskoo aidosti vaikkapa menninkäisiin tai aaveisiin, hänellä on sama potentiaali kokea elämän mystiikan tuntemuksia kuin uskovaisilla; hänelle kyseiset oliot saattavat olla yhtä totta kun Jumala uskovaisille, ehkä jopa enemmänkin. Riittää että uskoo tarpeeksi, Tahdolla.
 
Kuten todettu, tiede on riistänyt ihmiseltä suuren osan elämän mysteereistä. Siksi on hyvä ja oikein että maailmassa on ihmiselle yhä ratkeamattomia mysteereitä kuten klassiset ikuisuuskysymykset ”mikä on elämän tarkoitus?” tai käsitelty aihe ”onko Jumalaa olemassa?” yms. Ihminen ilman ongelmia ja kysymyksiä ei pysty elämään inhimillisesti eikä taatusti onnellisesti, sillä tasapainoinen elämä rakentuu nimenomaan ongelmista ja niiden voittamisesta. Loistavana visuaalisena esimerkkinä aiheesta voitaisiin mainita Stanley Kubrickin elokuvassa 2001: A Space Odyssey lopussa esiintyvä yli-ihminen, joka on täysin luhistunut ihmisolentona juuri oman ylivertaisuutensa vuoksi. Tietämättömyys on todellakin autuutta.
 
Uskonto elämäntapana ei ole loppukädessä huono valinta elämänkatsomuksena tietynlaisille ihmisille, joille sen tuoma illuusio turvasta on erityisen tärkeää ja heidän maailmankuvaansa perustavalla tavalla jäsentävää. Siinä ei ole mitään pahaa, se itse asiassa vain vahvistaa näitä ihmisiä saavuttamaan Tahdon kautta saavutettua uutta henkistä voimaa, vaikka se tapahtuukin toisen käden entiteetille alistettuna.
 
Ihmiset yleisesti ovat liian erilaisia omaksuakseen yhteisen, kollektiivisen tavan jäsentää omaa subjektiivista maailmaansa. Jokainen siis jäsentäköön omaa elämäänsä Tahdollaan kuten parhaaksi kokee ja näkee, ja eläkööt sen mukaan pyrkien henkilökohtaiseen onneen sekä menestykseen. Tapahtuipa se sitten Jumalaisten entiteettien dogmien alla kiirastulen syövereitä kauhistellen tai realistisen agnostikon kriittisen suurennuslasin alla. Päätös on sinun.
 
Nosce te Ipsum – Tunne Itsesi
 
 
 
-Nicodemus